Kun kaikki menee pilalle yhden ainoan vastoinkäymisen takia..

Ihanaa, kun oottaa jotain kun kuuta nousevaa ja sit se kaikki räjähtääkin päin kasvoja. Miten yhden osan hajoaminen voi pilata koko kokonaisuuden? Ei auta, että viettää lähes täydellisen päivän, jos se päättyy siihen, että toinen jatkaa sitä päivää yksin, kun toinen ei edes yritä. Että se siitä täydellisyydestä..

Sitä yrittää peittää sen karvaan pettymyksen ja ne kyyneleet mitkä huutaa kurkussa ja silmien takana, että "päästäkää meidät ulos", silti toinen muka tuntee niin hyvin, että näkee ettei kaikki oo hyvin. Mutta kumminkaan ei niin hyvin, että osais sanoa, mikä on. Loppujen lopuks, kun ovi on työnnetty kiinni, se pettymyksen tunne valtaa koko kropan ja siinä on enään vaikeeta edes yrittää pidätellä sitä itkuvanaa mikä siitä seuraa. Sen jälkeen voi enään miettiä, että mitä sitä toiselle sanois, vai onko vaan hiljaa ja antaa asioiden mennä niinkun ne näyttää menevän.. Koska mitä siinä vaiheessa vois enään tehdä, tai sanoa, kun toista ei edes kiinnosta?

- sad clown