sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Being me



Tosta viime postauksesta sain idean tehdä tälläsen "being me" postauksen, jossa ajattelin avartaa mun ajatusmaailmaa lähinnä ulkonäöstä ja ns. sisäisestä kauneudesta. Sanokaa jos tää oli loppujen lopuks ihan tyhmä idea. Aihe on kuitenkin tavallaan melko tärkeä mulle. (:

Mulla oli suunnilleen viidennellä luokalla se "ulkonäkökriisi", joka jossain vaiheessa tulee tai kestää koko elämän ainakin naispuolisilla henkilöillä. Mulla oli alipainoa, koska ajattelin että oon lihava (mitä en todellakaan ollu!). Meikkasin välillä, mut lähinä siks, että se oli kivaa. Mut sekin oli kuitenkin osa mun ulkonäköä ja sitä miltä halusin näyttää. Oikeesti näytin jo siltä, miltä halusinkin, mut kuvittelin, että oisin lihava ja ruma.

Sain aika nopeesti kuitenkin karistettua kaikki ulkonäköpaineet sun muut mun mielestä, koska ennen kasiluokkaa lähes kukaan mun kavereista ei meikannut tai panostanut ulkonäköön ainakaan hirveesti. Sit jotenkin ite vaan jäin siitä junasta, kun kaikki alkokin laittaa hiuksiaan ja meikkaamaan. Tavallaan olin eläny sen jo ala-asteella, kun kaikki muut vielä mietti jotain ihan muuta. Oon mielestäni aina ollu vähän sellanen pikkuvanha ja kypsempi mieleltäni joissain asioissa, oon toki tehny todella typeriäkin asioita, mutta nyt voin sanoa, että oon löytänyt itseni ja oon sinut sen kanssa.

Vihaan puheita, että "oon lihava, pitää liikkua" ja plaa plaa. Törmäsin tähän keskusteluun Miksulla kun oltiin yks päivä ja porukka rupes puhumaan tollasta. Oikeestaan järkytyin hetkeks, koska KUKAAN meidän porukasta ei ole millään tavalla lihava tai ruma, ja sit kun sainkin kuulla, että tosi monella on paineita ulkonäöstään niin olin ihan hämilläni. Meidän porukassa kaikki on upeita ja kauniita ja kaikilla on oikeesti sellanen kroppa, että mitä ihmettä?? En tuomitse tietenkään millään tavalla, tuli vaan yllätyksenä ehkä sen takia, että pidän kaikkia meidän porukassa niin ihanina ihmisinä ja itsevarmoina, että en osannu odottaa tollasta.

Ite oon tyytyväinen ulkonäkööni; mulla on mahamakkara, se on mun kaveri ja ruokin sitä. Jos saan rintasyövän, saan siitä uuden rinnan. Mulla on paksut reidet, mutta pysynpähän paremmin maan pinnalla. Mielestäni näytän parhaimmalta suihkun jälkeen, putipuhtaana kaikista yrityksistä. En meikkaa, koska pelkään etten vois kulkea enää ilman meikkiä ja mun kasvot alkais inhottaa mua. En laita hiuksia, koska en yksinkertasesti osaa/jaksa. Vaikka en pidä itteäni mitenkään kauniina, niin oon kuitenkin kaunis itelleni. Eikä mun ulkonäkö ole ainakaan vielä ajanu ketään pois mun lähettyviltä. :D

Oon sitä mieltä, että ihminen on sitä mitä haluaa olla. Jos ajattelee olevansa ruma ja lihava, niin sit luultavasti myös on. Jos hokee sitä koko ajan itelleen, niin äkkiä sitä rupee oikeesti uskomaan siihen. Enkä ymmärrä, ketä muuta pitäis omalla ulkonäöllä koittaa miellyttää, kuin itseään? Musta on maailman turhamaisinta laittaa ittensä kouluun tosi hienoks, kun ei kehtaa mennä ihmisten ilmoille meikittä, koska kuka sielä kattoo? Ketä kiinnostaa? En mä toki sano ettei sais laittautua. Itekin joskus harvoin kun meen johonkin, niin välillä tykkään laittautua ihan vaan siks, että se on hauskaa. Joskus on ihan kiva tökkiä maskaralla silmään ja pilata hiuksiaan koittaessaan kihartaa niitä. Mut vaan ittensä takia.

Täytyy mun myöntää, että välillä otan turhia ulkonäköpaineita siitä, että mun kaveripiirissä kaikki muut on aina niin nättejä ja hyvin pukeutuneita, mut sit koitan muistaa, että so what, ei ne oo kertaakaan mulle sanonu, että en kelpais, koska en oo puuterikaunis ja että se on musta itestä kiinni millasena nään itteni ja millasena annan muiden nähdä itteni. Kasvot, hiukset ja muodot on vaan pintaa, mutta sisäinen kauneus on se, mikä näkyy. 

ps. jos joku oikeesti luki tän kaiken, nostan hattua! (:
 pps. kuva on tooooosi vanha

4 kommenttia: